Huomasin tehneeni virheitä paikalliskamarin puheenjohtajana vuonna 2020. Korona tuli ja minäkin jäin odottamaan, josko se menisi ohi – ei mennyt.
Suurin virheeni ei ollut globaalin pandemian aliarviointi, vaan ihmisten unohtaminen. Kyllä, tuntuu edelleen kivuliaalta myöntää se. Tajusin, että (puheen)johtajana minulta odotettiin enemmän. Enkä ollut yhteydessä omaan tiimiini soitellen tai kohdaten esimerkiksi lenkkeillen.
Onneksi oivallukseni tuli varhain ja pääsin tekemään asiaa toisin.
Aluekehityspäällikkönä soittelin PRESoille ja yksikin puhelu oli käänteentekevä muodossa:
”Hei mitä Sinulle kuuluu? Juu, en tarvitse mitään Sinulta. Ihan vain kuulumisia kyselen ja autan, jos on jotain, jossa tarvitset apua. Meidän ei tarvitse puhua kamarista, jos ei siltä tunnu.”.
Olen jatkanut samaa nyt aluetiimin kanssa ja voin suositella mallia kaikille.
Parhaiten epätervettä suorituskulttuuriamme, ihmisten kohtelua resursseina jne. kuvastaa erään puhelun rakenne. Soitin kuulumispuhelua ja en kerennyt sanoa oikeastaan mitään, kun minulle kerrottiin:
”Joo mä tiedän mitä sä oot ehdottamassa Aleksi, mut mä en nyt kerkee – en millään – täss’ on nyt ihan liikaa kaikkee!”
Olin hetken hiljaa ja sanoin:
”Ai jaa… mikäs se sitten on? Kun en itsekään tiedä… soitin kysyäkseni, että miten Sulla menee?”
Sitten toisessa päässä oltiinkin hiljaa ja pitkän puhelumme lopuksi hän sanoi:
”Hei kiva, kun soitit… ja jos tarviit jotain, vaikka koulutuksen vetäjää – niin oon käytettävissä.”
Halu tehdä pitäisi kummuta meistä itsestämme ja se kumpuaa helpommin, jos joku on aidosti kiinnostunut hyvinvoinnistasi.
Tähän perustan oman johtamisfilosofiani nykyään:
- Ihmiset ensin – vasta luottamuksen synnyttyä – syvennetään asiapuolta
- Hetkellisesti voidaan ottaa sprintti, suorittaa ja tehdä tulosta
- Haetaan yhdessä oman osaamisen ja kehittymisen rajoja